Ilmastonmuutokseen sopeutuminen ei ole vain vesilaitoksen sisäinen tekninen tehtävä. Se alkaa kaavoituksesta, maankäytöstä ja siitä, miten yhdyskuntarakenne ohjaa vettä. Pohjavesialueiden suojelu, vedenottamoiden sijainti, jätevesipumppaamoiden sijoittaminen tulva- ja pohjavesialueiden ulkopuolelle sekä hulevesien hallinta ovat kaikki osa toimintavarmuutta.
– Tiivistyvä kaupunkirakenne tekee tästä entistä tärkeämpää. Kun läpäisemätön pinta lisääntyy, vesi ei imeydy maaperään entiseen tapaan. Rankkasateiden vaikutukset voimistuvat, jos vedelle ei ole varattu riittävästi tilaa kaupunkiympäristössä. Viheralueet, imeytysalueet, painanteet ja muut luonnonmukaiset hulevesiratkaisut eivät ole vain kaupunkiviihtyvyyttä, vaan osa vesihuollon riskienhallintaa. Mitä paremmin vesi pystytään viivyttämään, imeyttämään ja ohjaamaan rakennetussa ympäristössä, sitä vähemmän painetta kohdistuu viemäriverkostoihin, vedenottamoihin ja jätevedenpuhdistamoihin, huomauttaa Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Vuokko Laukka.
Varautuminen ei pysähdy kunnan rajalle
Toimintavarmuus rakentuu myös kuntien ja vesihuoltolaitosten yhteistyöstä. Varavesilähteet ja laitosten väliset yhteydet voivat turvata vedenjakelua silloin, kun yksi vedenottamo on pois käytöstä tai raakaveden laatu heikkenee. Yhteistyö tuo järjestelmään joustoa, mutta samalla on tunnistettava sen rajat. Jos kuivuus tai muu ääri-ilmiö koskee laajaa aluetta, myös naapurilaitos voi olla samassa tilanteessa. Siksi varautumista on tarkasteltava yksittäistä kuntaa laajemmin.
– Ilmastonmuutokseen liittyy myös ilmiöitä, joita vesihuollossa ei ole vielä totuttu käsittelemään osana arkista riskienhallintaa. Yksi villi kortti on Pohjois-Atlantin merivirtojen eli AMOC-järjestelmän mahdollinen muutos. Vesihuollossa on varauduttu etenkin lämpenemiseen ja sään ääri-ilmiöihin, mutta keskusteluun olisi hyvä nostaa myös toisenlaisen kehityksen mahdollisuus. Tällaiset epävarmuudet muistuttavat, että varautumisen on oltava elävä prosessi, ei kerran tehty suunnitelma, Laukka kiteyttää.
